23.10.2014 

 

En osaa enää katsoa kiliseviä sukkapuikkoja ajattelematta Sigmund Freudia.

Olen lukenut psykologi Elina Reenkolan uutta teosta Nainen ja häpeä, josta selviää, että Freudin mielestä letitys ja kutominen ovat naisen ainoita luomuksia kulttuurin saralla.

Miksi nainen kutoo ja letittää? Kysymyksessä on sijaistoiminta. Nainen peittää genitaalista vajavaisuuttaan ja häpeäänsä letittämällä tai kutomalla symbolisesti häpykarvaa.

Patriarkka Freudin käsitys naisen kapasiteetista on pitkän historiallisen kehityksen tulos, jonka hän kirjoitti paperille 1930-luvun Wienissä. Aika on muuttunut, mutta ei  kovin paljon.

Suomen poliittista lähihistoriaa eli 1990-lukua dokumentoivista teoksista paljastuu karu totuus vallan korkeimmista kammareista. Lama-ajan valtiovarainministeri Iiro Viinasen metodina oli pehmittää hallituksen sosiaalitanttoja kiroilemalla, itkettämällä ja valvottamalla. Leikkauksia vastustanutta sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoskea koulutettiin budjettikokouksessa erityisen rankalla kädellä. Aina kun juuri lapsen synnyttänyt ministeri palasi imettämästä, Viinanen ja pääministeri Esko Aho pitivät pitkän tauon, joka kesti seuraavaan imetykseen.

Karut luonnehdinnat leimaavat useimpia syksyn poliittisia paljastuskirjoja. Iiro Viinasen töräytykset eivät ole saaneet yhtä kovia tyylipisteitä kuin Erkki Tuomiojan ironia, mutta yhtä kaikki, niukasti suodatettuina ne jakelevat tuomioita 1990-luvun politiikan epätoivoisista Putous-hahmoista. Paljastumiseen liittyvä nöyryytys ei ole sukupuolisidonnaista, vaan tasaista häpeää jaetaan niin miehille kuin naisille.

Suomessa häpeällä on pitkä laahus historiasta. Ankeassa kulttuurissa sielua nakertavaa huonommuudentuntoa on totuttu naamioimaan sisäänpäin kääntyneeksi vihaksi ja ahdistukseksi.

Uusi vaihe häpeäkulttuurissa on julkisuus ja häpeän ulkoistaminen toisiin ihmisiin.

Yhteiskunta on muuttunut mutkikkaaksi ja entistä vaikeammin ymmärrettäväksi, mutta tämä ei ole johtanut siihen, että ihmismieltä pohdittaisiin hienojakoisesti. Yksinkertaisuus on valttia. Mitä infantiilimpia letkautuksia ihmisten ulkonäöstä, luonteenpiirteestä tai sivistyspääomasta tasosta tuodaan esiin, sitä parempaa media-aikaa saa.

Muistelija Iiro Viinanen on sanonut, että hän halusi vetää esiripun poliittisen vallan edestä.

Julkinen rippi ei silti lisää inhimillisyyttä, vaan häpeä kaksinkertaistuu. Valtapelin raadollisuus paljastetaan kaikessa ankeudessaan, sen päälle nykyhetki tuo lukijalle uuden myötähäpeän siitä, miten likapyykkiä kierrätetään.

Pyykkiä pestään myös Elisabeth Rehnin tuoreessa elämäkerrassa, mutta toisella tavalla. Häpeä-aspektin suhteen kirja tarjoaa mielenkiintoisen kontrastin, myös Iiro Viinasen itkettämille naisministereille. Puolustusministeri Elisabeth Rehn ei todellakaan itkenyt, vaikka Viinanen onnistui useimpien kanssa.

Johanna Vesikallion kirjoittamasta elämäkerrasta käy selväksi, että Rehnillä ei ole itsetunto-ongelmia. Hän ei häpeä itseään. Tähän perustuu jo kirjan keskeinen perusidea - se, että Rehnin lisäksi kirjaan on haastateltu häntä kriittisesti arvioivia RKP:n napamiehiä ja omaa jälkikasvua, joka on selvästi saanut traumoja kiireisestä uraisoäidistä.

Rehn ei piilota kynttilänsä valoa, mutta ei toisaalta sensuroi kipeitäkään lausuntoja.

Kansanedustajaksi politiikan ulkopuolelta nousseen Elisabeth Rehnin taival RKP:ssä on ollut takkuista. Meriitti Suomen ensimmäisenä Tupperware-kippojen kotikutsujen järjestäjänä ei tuonut hymyilevälle ja edustavan näköiselle ekonomille lisäpisteitä, eivätkä puolueen gubbet myöhemminkään luottaneet hymyyn.

”Yleisesti on kai katsottu, että hänen älykkyysosamääränsä ei ole ollut niin huippua”, kiteyttää Jörn Donner kirjassa asenneilmaston. RKP:ssä oltiin nihkeitä presidenttiehdokkuudellekin. Skeptinen puolue pelkäsi joutuvansa riskikampanjan maksumieheksi. Tilannetta ei parantanut se, että Rehn kiilasi gallupeissa Martti Ahtisaaren ohi. Eliitti odotti koko ajan saippuakuplan poksahdusta.

Rouva-kortti on viuhunut Elisabeth Rehnin kohdalla erityisen usein. SDP:n Erkki Liikanen risti sekä Rehnin että Jutta Zilliacuksen helmikanoiksi - fiineiksi rouviksi, jotka alkavat ilman mitään asiantuntemusta ja syvyyttä sekaantua politiikkaan. Puolustusministeri Rehniä opastettiin Kainuun Sanomista tähän tapaan:

”Ministeri erehtyy, jos hän arvelee itsellään olevan varaa pikkurouvan herttaisiin päähänpistoihin. Jos oikein huonosti käy, hän leikkii suomalaisten sotilaiden verellä.”


Älyn vähättely on ollut säännönmukaista, toisin kuin yhtä pitkälle edenneiden miespoliitikkojen kohdalla. Rehniä luonnehditaan kirjassa poliittiseksi eläimeksi. Hän ei syventynyt asioihin, mutta pystyi arvioimaan ihmisten tunteita ja vetoamaan niihin.

”Elisabeth Rehn ei ole henkilö, joka on hirveän paljon lukenut ja tutkinut, vaan toimii enemmän intuitiolla. Intuitio on tietysti monissa asioissa hyvä ja hyödyksi, mutta en minä koskaan ollut niin hirveän vakuuttunut siitä, että substanssitunteminen olisi ollut hänellä niin syvällistä”, analysoi Jörn Donner Rehnin ominaislaatua.

Kommentti huvittaa Rehniä itseään, sillä on on ahkera lukija. Kodin kirjahyllyssä on myös kolmetoista Jörn Donnerin kirjoittamaa kirjaa, kenties osoituksena huonosta mausta.

Entä mitä sitten on salattu substanssitunteminen?

Jos tavoitteena on muuttaa ja parantaa maailmaa, niin paras ja älykkäin substanssi on intuitiota, läsnäoloa ja välittämistä. Elisabeth Rehnille rauhanturvatyö on tarkoittanut sitä, että ei jäädä vain neuvottelupöydän taakse, vaan kohdataan kärsiviä lähimmäisiä silmästä silmään. Siksi Rehn on yhä monen kasvavan bosnialaistytön idoli.

Suomessa  Elisabeth Rehnin kirjaa kannattaa lukea ennen muuta häpeäkulttuurin vastalääkkeenä. Rouvat ovat älykkäitä ja he saavat pyrkiä eturiviin, jos niin haluavat.

(Ykkösaamun kolumni)

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi

Blogiarkisto