05.06.2014 

Demokratia on hämmästyttävä keksintö. Se voi joskus johtaa mielivaltaisempiin ratkaisuihin kuin

mihin yksinvaltias pystyisi.

Kekkosen itsevaltaisen ajan kasvattina on outoa seurata käynnissä olevaa poliittista peliä. Vaikka

Kekkosen pelottavan haamun tähden elämme presidentinvallasta riisutusta demokratiassa, niin

draamaa riittää.

Seuraavaan kohokohtaan on enää kymmenen päivää. Silloin 850 henkilöä, joiden nimiä on varjeltu

julkisuudelta, kokoontuu Lahteen päättämään siitä, kenet he haluavat nähdä maamme johtajana

ja Angela Merkelin pöytäseurueessa. Kokoomuksen puoluekokousedustajien henkilökohtainen

tuntuma vetovoimasta ratkaisee, kenestä tulee kaikkien muidenkin suomalaisten pääministeri.


Poukkoilevaan komentoon on totuttu. Ovet vain viuhuvat, kun ministereitä tulee ja lähtee. Pienestä

eli 14 demariäänestä oli kiinni, että Antti Rinne aloittaa perjantaina työn valtiovarainministerinä.

Porukan pienen jahkailun jälkeen kiire on sitäkin kovempi. Rinteen on ollut vaikea löytää yhteistä

aikaa, jotta hän voisi tutustua toisen porukan valitsemaan pääministeriin kunnolla, kun euroryhmän

kokoukset Luxemburgissa pukkaavat päälle samaan aikaan minihallitusneuvottelujen kanssa.


Demokratia ei ole helppo laji. Paradoksi on, että se lisäksi tuntuu toimivan kovin

sattumanvaraisesti.

Raimo Sailas kirjoittaa Kanava -lehdessä demokratian lyhyehköstä historiasta ja siitä, miten

vaihtelevalla menestyksellä antiikin Kreikan ihannetta on sovellettu käytäntöön.

Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen usko Francis Fukuyaman

lanseeraamaan historian loppuun ja demokratiaan ihmisyhteiskunnan kruununa oli erityisen

luja, mutta takaiskuja on sittemmin tullut runsaasti. Eurooppalainen lapsenusko maailman

demokratisoitumiseen on arabikevään pettymyksen ja Venäjän kovan linjan jälkeen järkkynyt.

The Economist-lehteä siteeraten Sailas nostaa esiin kaksi pääsyytä demokratioiden vetovoiman

heikentymiseen. Ne ovat olleet vuosien 2007-2008 finanssikriisi ja Kiinan nousu. Ylimielinen

länsi yllätettiin housut kintuissa ja pankkien pelastaminen verovaroin söi kansalaisten luottamusta

hallituksiin.

Vastaavasti Kiina on näyttänyt kyntensä. Kommunistisen puolueen yksinvalta ei ole ollut

ongelma taloudelle, vaan Kiina kelpaa malliksi jopa joillekin kehitysmaille. Kiinalaiselle kasvavan

keskiluokan enemmistölle riittää kohentunut elintaso, siksi demokratiavaje ei paina yhtä

paljon vaakakupissa. Moni ei tiedä eikä siksi osaa edes etsiä sensuroidusta internetistä tietoa

Tiananmenin aukion verilöylystä, josta eilen tuli kuluneeksi 25 vuotta. Tuhansiin kuolonuhreihin

johtanut protesti on poistettu kokonaan maan historiasta.

Sailaksen teksti johdatti minut lukemaan Francis Fukuyaman ja Fudanin yliopiston professorin

Zhang Weiwein dialogia parin vuoden takaa. He vertailevat moniulotteisesti länsimaisen

demokratian ja Kiinan tien eroja. Zhang Weiwei nostaa esiin maan satoja vuosia vanhojen

dynastioiden kulttuuriperimän, joka on piirtynyt kiinalaiseen sieluun. Suurien kokonaisuuksia

hahmottava Kiina turvaa hänen mielestään poukkoilevaa länttä paremmin sekä ihmisarvon että

ihmisoikeudet. Zhang Weiwei katsoo, että maan ikiaikainen meritokratian traditio toimii parempana

hallinnon arvopohjana kuin showbusiness-demokratia, joka lahjakkuuden ja osaamisen sijaan

korostaa persoonan lumovoimaa.

Zhang Weiwei näkee, että lännen demokratiat ovat pulassa myös siksi, että konsensuksen

rakentaminen eri puolueiden välille on yhä tuskallisempaa. Oppositiokaan ei alistu häviöön, vaan

tekee myyräntyötä. Näkökulma kapenee ja kansakunnan etu jää sivuun, kun puolueet hamuavat

pikavoittoja. Tämä taas on hyvää kasvualustaa populismille, jonka esiinmarssi EU-vaaleissa olikin

vaikuttavaa.

Luen Weiwein ja Fukyaman demokratiapohdiskeluja junassa. Samalla kuulen, kun viereisellä

penkillä istuva vanha nainen syyttää hallitusta toimintakyvyttömyydestä.

”Jos Kekkonen olisi vallassa, niin meillä olisi kyllä nyt jo virkamieshallitus”, hän huutaa vihaisesti.


Vaikka toisinajattelijoiden asema Kiinassa on sietämätön, on Weiweilläkin omat pointtinsa Stubbiin

tyyliin. Kriisejä ei lännessä kyetä ratkaisemaan ja mittakaavat menevät sekaisin.

EU patistelee Suomea nopeaan toimintaan talousongelmien kanssa, mutta lääkkeistä ei ole

yhteistä näkemystä. Vuosia viivästyneen sote-ratkaisun piti olla valmis ennen juhannusta, mutta

se on ajautunut taas uuteen kriisiin. Näin kävi, vaikka oppositiokin tuli parlamentaarisesti mukaan

rakentamaan yhteistä mallia.

Edes lähtökohdasta ei ole lopulta yksimielisyyttä. Mitä palvelujen järjestämisen ja tuottamisen

eriyttäminen tarkoittaa käytännössä? Vapautetaanko terveysmarkkinat kilpailulle ja mitä pitää

tehdä maan lukuisille terveyskeskuksille, keskussairaaloille ja niiden henkilökunnille, kun

määräysvalta siirtyy viiden erva-alueen komentokeskukseen?


Kiinnostavaa demokratian kannalta on, että terveyden tasa-arvolle tärkeä sote-uudistus on

halvaantuneessa tilassa, joka monimutkaisuutensa tähden ei voisi tavallista ihmistä vähempää

kiinnostaa, mutta uuden pääministerin valinnan vaa ́ankieleksi voi hyvinkin nousta pieni, mutta

sitäkin enemmän intohimoja nostattava arvovalinta.

Paula Risikon omat kokemukset Kiinan adoptioprosessista vaikuttavat siihen, että hän ei hyväksy

kilpakumppaniensa tapaan tasa-arvoisen avioliiton solmijoille perheen ulkopuolista adoptiota.

Risikon mielestä tasa-arvo sulkisi ovet niiltä heteropareilta, jotka jonottavat kansainvälistä

adoptiota.


Demokratia ei ole toistaiseksi synonyymi tasa-arvolle, valitettavasti. Jännittävää se kyllä on.

Voimme vielä kymmenen päivän ajan arvuutella, minkä arvopohjan perusteella 850 valitsijaa

tekevät ratkaisunsa maan pääministeristä.

Tätä voisi kutsua kiinalaiseksi jutuksi.

(Yle 2014)

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi

Blogiarkisto