08.05.2014

 

Tuoreet kulttuuriuutiset häkellyttävät. Presidentti Vladimir Putin on juuri allekirjoittanut lain,

jolla heinäkuun alusta lähtien kitketään kiroilua pois Venäjän kulttuurista. Kirosanojen käyttöä

elokuvissa, teatterissa ja mediassa valvotaan sakkojen uhalla, lisäksi kirosanoja sisältävien kirjojen

kansiin on pantava varoitustekstit.

Samaan aikaan on uutisoitu, että Venäjän opetusministeriö haluaa karsia lasten kirjahyllyistä

epäisänmaallisia ja perinteisten perhearvojen vastaisia teoksia. Kenkää saa Astrid Lindgrenin

epäilyttävä Katto-Kassinen, niin kuin Aku Ankkakin.

Suomessa ei ainakaan viimeksi mainitun eli Aku Ankan suhteen pidä pyöritellä silmiä. Venäjän

vasta nyt havaitsema epäkohta huomattiin Suomessa jo edellisellä vuosituhannella. Kemin

kaupunginhallitus päätti lopettaa 1970-luvulla kasvatusneuvolan Aku Ankka-tilauksen, ja pian myös

Helsingin nuorisolautakunta katsoi, että nuorisotaloihin on hankittava Ankka-kirjallisuuden tilalle

jotakin laadukkaampaa.

Uutinen siitä, miten housuttomat ankat ovat epäsiveellisiä, nosti Suomen kerralla kansainvälisen

mediahuomion keskipisteeksi.

Venäjää tältä osin edemmällä kulkevan Suomen tuorein kulttuurikohu ei liity kiroiluun, ankkoihin tai

kansallisen identiteetin tukemiseen, vaan kissoihin. Asunto- ja kulttuuriministeri Pia Viitanen erehtyi

kertomaan Helsingin Sanomien haastattelussa maanantaina, että hän haluaa työhuoneensa

seinälle edeltäjänsä Paavo Arhinmäen valitseman Sikavaakunan viereen kissataulun. Toteamus,

että ”sihteeri on jo lähettänyt kissataulupyynnön Valtion taideteostoimikunnalle”, on kuumentanut

taidepiirejä. Samalla se on aiheuttanut myös uusien kissataulutarjousten tulvan ministeriöön.


Kissoja suuremman virheen ministeri teki silti tullessaan haastatteluun huonosti valmistautuneena.

Tuohtuneen Sofi Oksasen mielestä huonot vastaukset ovat verrattavissa siihen, että pääministeri

ihmettelisi, mikä se Nokia onkaan.

Äkkinäistä linjanvetoa siitä, miten kulttuurin viiden miljoonan euron leikkaukset pitäisi kohdentaa, ei

tuoreelta ministeriltä ole järkevää vaatia tässä ja nyt, mutta parempaa tilannetajua kyllä. Tiukassa

saumassa elävälle kulttuurikentälle on myrkkyä, ettei alan korkeimman rahakirstun vartija kykene

nimeämään edes vaikuttavinta teatteri- tai oopperakokemusta.

Valtiopäivien avajaisissa helmikuussa nähtiin ministerin mielestä hieno esitys, jonka nimi ei jäänyt

mieleen, tosin Viitanen muisti istuneensa Suomen parhaan ooppera-asiantuntijan, Matti Ahteen

vieressä.

Nolot tiedot ja huono makukin kuuluvat jo kulttuuriministerien kansalliseen perinteeseen. Ja

koska taiteen herkillä kentillä mittaa otetaan sekä kulttuuripääomasta että kyvystä hienovaraiseen

erottautumiseen, yleinen miellyttäminen on vaikeaa. Lisäksi kulttuuriministerin tehtävä on

monesti langennut poliittisena jakojäännöksenä ja ministereitä on laitettu kiipeliin kysymällä onko

virkahuoneen taulun maalannut Järnefelt vai Edelfelt.

Kissataulujen vakavampi ongelma liittyy ajan henkeen.

Nykyään taiteesta ja kulttuurista pitää olla hyötyä. Vähän niin kuin kissoistakin. Sylissä makaava

kissa lievittää masennusta ja alentaa verenpainetta. Myös kulttuuri on erittäin terveysvaikutteista.

Tiedetään, että hyvä taide-elämys pidentää elinikää, pitää verisuonet vetreinä ja mielen tasaisena.

Hyötynäkökulmaa ajetaan kaksilla rattailla. Terveellisyydessä ei ole mitään vikaa, mutta jos sen

avulla legitimoidaan taide terveyspirtelönä, se muuttuu rajoitteeksi. Aivan samalla tavalla käy, kun

kulttuuri ja etenkin kulttuurivienti nähdään luovan talouden elinvoimaisena segmenttinä ja vasta

toissijaisesti, jos ollenkaan kaikkia määrityksiä pakenevana hämmästyksen lähteenä.

Luovan talouden hurmoksessa ei ole mitään vikaa. Silti harvat taiteilijat ovat elinkeinoministeri Jan

Vapaavuoren salkkuun mahtuvia kulttuurielämän Duudsoneita tai luovia johtajia. Puhumattakaan,

että he olisivat edes yrittäjiä.

Arki on karumpaa. Jopa neljäsosa Suomen taiteilijakunnasta repii toimeentulonsa aivan

muualta kuin taiteesta. Se tarkoittaa, että turvaa tuo ensisijaisesti esimerkiksi työmarkkinatuki,

työttömyyskorvaus tai vanhempainraha.

Kulttuuri on muuttanut toisinkin päin sosiaalityön tontille. Monet taiteilijat työllistyvät mielellään

sosiaalipoliittisissa taidehankkeissa, joilla halutaan edistää kansalaisten terveyttä ja ehkäistä

syrjäytymistä. Joskus mennään taide, joskus terapia edellä.

Hyvä niin, mutta jos kulttuuriprojekteja rahoitetaan korostuneesti sosiaalinen kylki edellä, jotain

menetetään. Matala kynnys ja palvelujen ketterä jakelu ovat vain yksi kerrostuma.

Rapautuneen hyvinvointivaltion vammojen paikkailu kulttuurityöpajassa tarkoittaa yksinkertaisesti

sitä, että taide muuttuu välineeksi.

Painotukset ovat ehkä pieniä, mutta silti hälytyskellot soivat, kun luen samaisesta

kulttuuriministerin haastattelusta, että hän tavoittelee ennen juhannusta pyöreän pöydän ympärille

hallintoalansa kansalaisjärjestöjä. Mikä on se kansalaisyhteisöverkosto, jonka kanssa ministeri

haluaa miettiä taloudellisten voimavarojen kohdentamista? Ja mitä tarkoittaa niukkenevista tuista

riippuvaisille taiteilijoille se, että toisena linjanvetona ministeri puhuu sekä kulttuuripalveluista että

itse kunkin oikeudesta tehdä taidetta?

Yhteinen ilo yhteisen luomisen äärellä on mainiota. Kolikon toinen puoli on se, että taide voi yhtä

lailla olla ahdistavaa, rujoa tai häiritsevää. Rumaa ja täysin käsittämätöntä, mutta silti ihmiselle

hengitettävän ilman kaltainen elämänvoima.

Kulttuurin sosialisointi onnellisemman yhteiskunnan tarpeisiin ei lopulta poikkea lainkaan Putinin

pyrkimyksistä luoda Venäjälle kiroilematon ankkavapaa vyöhyke.

(Ykkösaamun kolumni)

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi

Blogiarkisto