08.04.2014

 

Onko meillä oikeus tietää totuus ihmisestä, joka piiloutui? Kuolemanjälkeisen elämän kriisi

konkretisoituu tuntemattoman lastenhoitajan kautta.


Teema-kanava esitti vastikään John Maloofin ja Charlie Siskelin dokumentin Vivian Maierin

salaisuus, joka kertoi koko maailmalta sulkeutuneen erakkovalokuvaaja Vivian Maierin (1926–2009)

elämäntarinan. Dokumentissa esiintynyt ainoa ystäväksi luonnehdittava henkilö ei kymmenen

tuttavuusvuoden aikana ollut kuullut mitään henkilökohtaista naapurissa asuneen lastenhoitajan

elämästä, mutta 50- ja 60-luvun Chicagoa kuvaavia negatiiveja tulviva pahvilaatikko räjäytti

Vivian Mayerin globaalin huomion kohteeksi. Maailma on kuullut erakko-Vivianista intiimejä

väitteitä, jotka haavoittaisivat häntä.


Laatikon 380 dollarilla 2007 huutanut John Maloof pääsi vanhojen kuittien avulla loisteliaan

kuvaajan jäljille ja hankki haltuunsa lisää salaperäisen naisen painavaa laatikkkojäämistöä.

Hän omistaa nyt 100 000 negatiivia. Vanhus oli ilmeisesti rahapulassa jättänyt maksamatta

vuokran, siksi laatikot tulivat huutokauppaan myyntiin.


Maier kuului yksinäisten susien sukuun. Hän syknthyi New Yorkissa 1926, ranskalaisen äidin ja

omille teille lähteneen itävaltalais-unkarilaisen isän tyttärenä. Lyhyen Ranskan kauden jälkeen

Maier palasi New Yorkiin ja teki työtä lastenhoitajana 40 vuotta Chicagon liepeillä.


Dokumentti ei onnistu raapaisemaan perimmäistä mysteeriä – mikä sai lastenhoitajan

kuvaamaan ja taltioimaan todellisuutta, aina ja kaikkialla. Tarkkaan lukittu asuinhuone oli niin

täynnä sanomalehtien vuosikertoja ja dokumentteja, että alakerran katto painui notkolle. Kun

perhe vaihtui, laatikot kulkivat mukana.


Maierin taiteelliset täysosumat katujen ihmisgalleriasta olisivat voineet päätyä unohdukseen ja

kaatopaikalle, mutta ajan punnukset heilahtivat toiseen ääriasentoon. Elävästä valokuvaajasta

ei tiedetty mitään, mutta kuolleesta sitäkin enemmän. Ääni on taltioitunut kaitafilmeille,

peloton katse on tuttu lukuisista omakuvista, joita on räpsähtänyt aina kaulassa roikkuneen

Rolleiflex-kameran silmään. Joka päivä syntyi yksi rulla. Tallella on haastattelunauhoja, joilla

hän kyselee kaupan asiakkailta heidän näkemyksiään politiikasta.


Tarina Moniseur Hulot ́n ja Maija Poppasen välimuodosta mustuu vähitellen. Alun valoisissa

kaitafilmeissä nanny pelleilee palvovien pikkulasten kanssa. Sitten todistajalausuntojen

sävyt jyrkkenevät. Myöhäiskauden hoitolapsi kertoo, että Vivian kammosi kosketusta,

pakkosyötti. Hän vei pikkutytön teurastamoon katsomaan lampaiden tappoa, tuhosi leluja

ammoniakkiämpäriissä.


Juureton elämäntarkkailija otti kuvia, joiden herkkä taju teki kohteista inhimillisiä

ja koskettavia. Toisaalta isäntäperheet kertovat, että hän varastoi kammionsa

sanomalehtikokoelmiin mustia skandaaliuutisia hyväksikäytöistä ja raakuuksista.


Isoon takkiin pukeutunut, pitkin askelin harpponut hattupäinen Maier on muuttunut

kuoleman jälkeen itsensä vastakohdaksi, julkiseksi sensaatioksi. Kuvat kiertävät maailman

taidegallerioita hunajapurkkeina.


Täysin ei-kaupallisesta erakkotaiteilijasta tuli John Maalofille pakkomielle, mutta sivussa

Maier on tehnyt negatiivilaatikkonsa haltijasta rikkaan nuorukaisen. Maloofin tehdas myy

täydellä teholla Vivian Maier-tuotemerkkiä, skannaus, vedosten myynti ja näyttelytoiminta on

ulkoistettu. Miehen jääkaapissa on yhä 700 kehittämätöntä filmirullaa.


Vaikka John Maloof vaikuttaa dokumentissa innokkaan vilpittömältä, on kummaa, miten

diginatiivi onnistui jäljittämään ihailemansa valokuvaajan vasta 2009, jolloin Googlen

kautta löytyi Chicago Tribunen kuolinilmoitus. Kun katukiveen päähänsä lyönyttä vanhusta

höykytettiin 2008 edestakaisin hoitokodin ja sairaalan väliä, Maloof möi jo Ebayn kautta Vivian

Maier -kuviksi nimeämiään vintage-aarteita, joita hän kertoi omistavansa läjäpäin.


Eikä Maloof ole ainoa – Maierin perintö jakautui huutokauppojen kautta kolmeen

omistushaaraan, Ron Slatterylla ja Jeffrey Goldsteinilla on omat myynti- ja jakelukanavat.

Copyrightit ovat kolmikolla, tosin Illinoisin osavaltiokin haluaisi rojalteja hoidokista. Heistä

Goldstein kertoo, miten oman Maier-siivun osto oli kuin episodi Tarantinon elokuvista. Kaapin

kokoiset henkivartijat vahtivat operaatiota.


Vain vähän aikaisemmin niukkaan elämään tottunut Maier oli elänyt kodittomana,

sosiaaliturvan varassa. Valopilkku oli, että 1950-luvun hoitolapset olivat hankkineet hänelle

viimeisiksi vuosiksi asunnon.


Ironisesti Maier on noussut omakuviensa ansiosta sosiaalisen median selfie-pioneeriksi.

Näyttelyt, valokuvakirjat, lehti- ja tv-julkisuus ja etenkin digitaalinen media ovat tehneet

hänestä maailmantähden. Maierin negatiiveista tehtailtuja uutuusvedoksia tulee koko ajan

lisää myyntiin. Kuvia, joita niiden ottaja ei ole koskaan nähnyt tai valinnut. Kalleimmista

vedoksista pyydetään 8 000 dollaria.


Maloofin dokumenttia edeltäneessä Jill Nicholllsin Who Took Nanny ́s Pictures -dokumentissa

pohditaan ilmiötä kriittisesti – Maier ei ollut diletantti, vaan taiteilija, joka valitsi negatiiveista

kehitettäväksi tietyt kuvat ja rajasi ne näkemyksellisesti. Tutkija Pamela Bannos tähdentää,

että hän tunsi tradition – ei ole sattumaa, että MoMA:n ranskalaiskuvaajien näyttelyn edustalla

Vivian kuvasi 1952 Salvador Dalin.


Maier-triviasta huolimatta emme tiedä, vaan tulkitsemme. Olemme yhä enemmän

ymmällämme siitä, mitä kaikkea taiteilija halusi elämäntyöllään sanoa, mihin vetää rajat. Halu

ymmärtää salaperäisen valokuvaajan sielunliikeitä johtaa siihen, että erotamme terävästi

lähinnä ajan mekanismin, jolla mysteeri muuttuu rahaksi.

(Kanava 3/2014)

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi

Blogiarkisto