Jälkikäteen olen oivaltanut miten selvästi yhteiskunnan muutokset näkyvät ihmisen elämänkulussa. Synnyin yhtenäiskulttuurin Suomeen, missä ei ollut televisiota. Maitoa haettiin kaupasta omaan alumiinikannuun.

Silti olen myös juurettoman Suomen kasvatti - opettajaperhe muutti ensin Satakunnasta Savoon ja viimein Orimattilaan, missä aloitin koulunkäyntini.

Uusmaalainen sielunmaisemani on länttä ja itää. Niitty ketoneilikkoineen Alastaron Virttaalla oli lapsen paratiisi, mutta nyt huomaan kaipaavani useammin vesien äärelle Savonrantaan. Siellä Jenny-mummo aikoinaan kävi soutuveneellä koulussa ja höyrylaiva vei Jennyn äidin hyväksi kehuttua voita Pietariin.

Asun Sipoossa omakotitalossa miehen ja kissan kanssa. Tämäkin on osa isompaa tarinaa. Muutin maalle vuonna 1989, juuri laman kynnyksellä. Lastenvaunut rullasivat hyvin Helsingin kaduilla, mutta kävelytaitojen kehittyessä kävi selväksi, että lapsen kasvattaminen ydinkeskustassa on taitolaji, joka muistuttaa koiranpitoa. Yksiö Laivurinkadulla vaihtui omakotitaloon kehyskunnassa ja vihreään takametsään.

Berliinin muurin murtuminen jäi hoitovapaalla taka-alalle, mutta pian rakenteet natisivat myös omassa elämässä. Sanomalehti Uusi Suomi muisti minua 35-vuotissyntymäpäivälle päivätyllä irtisanomiskirjeellä. Lehti loppui. Lapsiperheen onnen muruja olivat television muumit ja se, ettei valtava asuntolaina devalvaation ansiosta kasvanut vielä valtavammaksi, niin kuin monella valuuttalainaa ottaneella työtoverilla.

Suomi nousi vähitellen lamasta. Vähitellen minäkin muutuin työttömästä freelancerista yrittäjäksi ja tuotantoyhtiön toimitusjohtajaksi.

Työn ja perheen yhteensovittamisessa vierähti vuosia, mutta opiskelevat pojat ovat jo muuttaneet Helsinkiin, minne virta muutenkin vie. Kehyskunnat joutuvat taistelemaan paikastaan ja ovat vaarassa taantua keskittyvien keskusten takamaaksi.

Vuonna 2012 huomasin, että olin joutunut taas melkein saman tilanteen eteen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Suomen talous oli alamäessä, työpaikkoja katosi. Niin kävi minullekin. TV1 lopetti yhteistyön yhtiömme kanssa, ja koko media-alaa alkoi ravistella ennennäkemätön muutoksen myrsky.

Raa´at faktat kertovat, että 58-vuotiaana naisena kuulun iän ja sukupuolen suhteen porukkaan, joka on muuttunut näkymättömäksi.

En silti usko, että asiat etenevät vääjäämättömästi ja omalla painollaan yhä huonompaan suuntaan. Suomi nousee suosta vasta sitten kun kaikki osaamisen potentiaali on käytössä. Iästä, sukupuolesta, ihonväristä tai oudosta nimestä riippumatta.

Muutos on yhteisestä oivaltamisesta kiinni. On mahdollista rakentaa kestävä ja oikeudenmukainen maailma. Ihmiset tekevät yhteiskunnan eikä toisinpäin. Ei ole lopulta muuta arvon mittaa kuin arvokas elämä - ihmisille, eläimille ja luonnolle.

Eikä näkymättömyyden kaapua pidä ottaa vastaan. Siksi toimin.

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi