”Hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä hyvää oloa”
(Jari Ehrnrooth HS 10.1.)

Hyöty ja tuotteistaminen on ajan henki.

Poliittisessa puheessa painotetaan entistä enemmän taiteen käyttöarvoa. Se on tärkeää joko maabrändin, luovan talouden tai ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

On hyvä, että design myy maailmalla ja kulttuurin harrastaminen tuottaa ihmisille iloa.

Silti kuluttajanäkökulma on politiikan arjessa tarkoittanut latteimmillaan sitä, että rahoituksen ja kehittämisen painopisteet ovat löytyneet kulloisenkin kulttuuriministerin makumieltymyksistä, piti hän sitten tanhuista tai graffiteista.

Tämän rinnalla energiaa on palanut hulppeiden kulttuurivientistrategioiden laatimiseen.

 

HYÖTYÄ JA HYVINVOINTIA

Elinkeinopolitiikan lisäksi kulttuurin hyvinvointivaikutuksia korostetaan.

Tässä ei sinänsä ole vikaa, Suomessakin on syytä kehittää sosiaalisesti vaikuttavaa kulttuurityötä. Kokeilujen sijaan pitkäjänteisesti.

Hyviä käytäntöjä on malliksi, kuten Streetwise Operan kaltaiset avaukset Britanniassa. Siellä kodittomien ihmisten ensemble loi ammattilaistasoa olevan oopperan Royal Opera Houseen vuonna 2000 – kimmokkeena oli brittipoliitikon huono-osaisia vähättelevä lausunto.

Nykyisin Streetwise Opera toimii seitsemässä kaupungissa, vuosittain 500 asunnottoman kanssa. Projekteissa pidetään kiinni taiteellisesta tasosta – vain se antaa asunnottomille oman äänen ja kadotetun itsetunnon takaisin.

Streetwise Operan rahoitus tulee Arts Councilin lisäksi monesta lähteestä, myös yksityisiltä lahjoittajilta. Jotta rahoittajien usko säilyisi, vaikuttavuutta mitataan koko ajan.
Suomessa ei olla näin pitkällä, mutta soveltavan taiteen käyttö ja projektirahoitus ovat ajan ilmiö. Tästä on sekä etuja että haittoja. Vaikuttavuuteen perustuvat kulttuuriprojektit läpäisevät helpommin rahoittajan seulan ja osa taiteilijakunnastakin työllistyy mielellään sosiaalipoliittisissa hankkeissa, jotka lisäävät hyvinvointia.

Silti monet projektit ovat niin lyhytkestoisia, että varsinainen hyöty jää teoreettiseksi materiaaliksi kiireellä kyhättyyn loppuraporttiin.

Yhtä suuri ongelma on, jos hyödyllisiä hankkeita priorisoidaan ja niitä rahoitetaan muun taiteellisen työn kustannuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tuki on hyvinvointivaikutuksia edistävään toimintaan on jo kolminkertaistunut (2009 150 000 euroa, 2013 430 000 euroa). Alueellisten taidetoimikuntien harkintaan jätetyn tuen lisäksi rahoitusta jaetaan moniin muihinkin yhteisöllisyyden, osallisuuden ja työhyvinvoinnin edistämishankkeisiin.

Taiteen ja kulttuuriharrastusten terveysvaikutukset ovat kiistattomat - ihminen voi paremmin. Verenpaine ja stressiin liittyvä kortisolitaso laskee, kokemus omasta terveydentilasta muuttuu valoisaksi. Ruotsissa toimii hyvällä vasteella Kultur på recept -malli, jossa lääkärit määräävät masennuspotilaille ja pitkäaikaissairaille täsmähoitona konsertteja, teatteria ja taiteellista ryhmätoimintaa. Kulttuurireseptejä on kokeiltu Suomessakin.

Parhaillaan Suomessa testataan hiukan eri pohjalta toimivaa Kulttuuripassi-hanketta. Sosiaali- ja kulttuurialaa yhdistävän kokeilun tavoitteena on, että erityisesti pienituloiset saisivat mahdollisuuksia nauttia taiteesta ja kulttuurista.


TAITEILIJA EI OLE YRITTÄJÄ

Ihmiset voivat parantua, mutta terveysvaikutusten ylilyönti saattaa sairastuttaa sivistysvaltion idean.

Jos sosiaalista vaikuttavuutta sekä markkinaliberalismia painotetaan ja perustan eli taiteen tukemisen resurssit vähenevät, jää ytimelle eli taiteelle vaatimaton elintila.

Taiteen ja vallan liitosta on varottavia esimerkkejä historiasta ja totalitaarisista mallivaltioista.

Taiteilijalta vaaditaan ajassa uusia ominaisuuksia. Hänen pitäisi olla tuottaja, liikemies ja taidemarkkinoiden monitoimija, joka osaa hakea projektirahoitusta yrityksiltä, säätiöiltä ja mesenaateilta.

Ristiriita odotusten ja reaalitaiteilijan välillä on suuri. Enemmistö vierastaa talouden termejä eikä tunne houkutusta ryhtyä yrittäjiksi. Heille riittäisi normaali toimeentulo ja keskittyminen omaan taiteelliseen työhön - siihen mitä he parhaiten osaavat.

Tarja Cronbergin raportin (2010) monet ehdotukset ovat varteenotettavia. On kohtuullista, että taiteilijat saisivat toimeentulonsa 70-prosenttisesti omasta työstään.

Apurahoja voitaisiin lisätä ja niiden kestoa pidentää.

Populistinen mielikuva apurahataiteilijoiden lokoisasta elosta veronmaksajien kustannuksella perustuu mittakaavaharhaan. Kaikkien taiteilijoille ja yhteisöille jaettavien apurahojen ja avustusten osuus taidebudjetista on kahdeksan prosenttia eli 30 miljoonaa euroa.

Harvojen saamat valtion taiteilija-apurahat (1669 euroa/kk) ovat murto-osa kulttuurin 452 miljoonan euron kokonaiskakusta eikä maan talous pelastu niitä kiristämällä.

Koska suoran tuen merkitys taiteelle ja kulttuurielämän kehitykselle on keskeinen, ovat puheet apurahojen leikkaamisesta tai tuloksiin sitomisesta vastuuttomia.

Kulttuurin suoran rahoituksen osuus valtion budjetista on 0,8 prosenttia. Taso säilyy jotakuinkin samana vuonna 2015, mutta vuosille 2016-2017 on pedattu noin 10 miljoonan leikkaus. Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo (kok.) on ehdottanut yhtenä ratkaisuna sitä, että yritykset voisivat avustaa taiteilijoita verovapaasti.

Paluu mesenaattien aikaan ei silti pelasta taiteilijoiden toimeentuloa.

Prosenttiperiaatteen (noin prosentti rakentamisen kustannuksista sijoitetaan taiteeseen) velvoittava käyttöönotto olisi kuvataiteen osalta järkevä ratkaisu. Kannatusta saanut, mutta konkreettisesti haastava projekti etenee hitaassa myötätuulessa. Kansalaisille malli sopii yllättävän hyvin - lähes puolet TNS Gallupin kyselyyn (2014) vastanneista olisi valmis maksamaan hieman korkeamman hinnan omistusasunnosta, jossa osa rakennuskustannuksista on käytetty taiteeseen.


ELÄMÄNSÄIKEET

Julkisella tuella toimivat taideinstituutiot, kuten teatterit, ovat hankalassa välikädessä.

Iso talo ja toisaalta täysien katsomojen paine aiheuttavat sen, että käyttömenoihinsa kahlitut taidelaitokset helposti vähentävät riskinottoa ja tarjoavat kulttuurituotteita, joilla arvellaan olevan kysyntää.

Tämä ei tarkoita, että markkinat olisivat väärässä. Ongelma on, että asiakkaiden mielihalujen ennakointi voi kangistaa yhdenmukaisuuteen. Kannattaviakin taideriskejä epäillään.

Suomessa polarisaatio julkisella tuella rahoitettujen valtionosuusteattereiden ja vapaan kentän - sekä harkinnanvaraista tukea että kokonaan avustusta vaille jääneiden - välillä on viime vuosina kärjistynyt. Viihteellisiä sisältöjä tuetaan julkisin varoin, samalla pieniä taiteellisia ryhmiä kannustetaan yrittäjyyteen, etsimään uusia rahoituslähteitä.

Freelance-kentällä on yhä enemmän vapaita taiteilijoita, mutta säästökuurilla olevat laitosteatterit kykenevät palkkaamaan produktioihinsa entistä vähemmän vierailijoita. Lisäongelma on teatteritalojen rapistuva rakennuskanta. Kallista peruskorjausta tehdään parhaillaan eri puolilla Suomea.

Suomeen on väkilukuun suhteutettuna syntynyt varsin laaja teatteriverkosto. Rohkaisevaa on, että teatterin yhteisöllinen merkitys on säilynyt digitaalisessa murroksessa verraten hyvin.

Nykyisen teatterisysteemin hengissä pitäminen edellyttää silti kustannustehokkaita ja joustavia malleja, jotka purkaisivat teatterikentän sisäistä epätasa-arvoa. Yhtenä ratkaisuna vinoumaan on esitetty, että laitosteattereilta vaadittaisiin rahoituksen vastineeksi yhteistyötä vapaan kentän kanssa. Nykyisin rahoitus määräytyy kustannusten perusteella, ei laadun tai innovatiivisen toiminnan mukaan.

Tällöin maakunnan teatterit voisivat toimia eräänlaisina alueellisina tuotantotaloina, alustana myös pääkaupunkiseudun lukuisille vapaille ryhmille.

Kansallisteatteri elää jo muutoksen virrassa, oman Kiertuenäyttämön lisäksi taloa on avattu vierailijoille.

Kansallisteatteri haluaisi tulevan peruskorjauksen yhteydessä kasvaa lukuisine uusine näyttämöineen tanssin, teatterin ja sirkuksen suureksi sateenvarjoksi. Epätasapainoa Helsingin ja muun Suomen välillä ei silti ole varaa kasvattaa. Helsinkiin suunnitellun Tanssin talonkaan rahoitus ei ole vielä varmistunut.

Pääkaupunkiseudulla on runsaasti kilpailevaa tarjontaa, toisin kuin maakunnissa, joissa erityisesti kaivattaisiin vierailevien ryhmien uusia tuulia.

Vaikka taide kamppailee entistä enemmän elinoloistaan, Suomen teattereissa on nähty yhä viime vuosina poikkeuksellisen vahvaa uutta draamaa ja ravistelevia klassikkotulkintoja. Näistä elämänsäikeitä ei saa katkoa.

 

KIRJA SIVISTYKSEN YTIMESSÄ

Kirjan teemavuosi 2015 on luotu piristämään vaikeuksissa olevaa alaa. Vain dekkarit ovat pitäneet pintansa laskevilla kirjamarkkinoilla.

Digiajan nopean tiedon vastapainona kirjallisuus on välttämätön ankkuri, oli se sitten paperia tai sähköä. Kirjat pysäyttävät ajattelemaan ja ymmärtämään. Ne ruokkivat lisäksi ihmismielen hupenemassa olevaa tärkeää ominaisuutta - kykyä empatiaan.

Suomalaiset ovat vielä lukijakansaa, mutta muutos on alkanut. Alle 15-vuotiaista pojista puolet kuuluu joukkoon, joka ei lue lainkaan.

Sivistysvaltion käytännön pitäisi näkyä sellaisena veropolitiikkana, joka tukee lukemista ja kirjallisuuden arvostamista. Britanniassa kirjat on vapautettu arvonlisäverosta kokonaan. Suomessa vero painetuissa kirjoissa on 10 prosenttia ja sähkökirjojen kohdalla 24 prosenttia.

Frankfurtin kirjamessujen 2014 yhteydessä Suomen ainutlaatuista ja ilmaista kirjastojärjestelmää kehuttiin saksalaisessa mediassa. Vielä 2006 presidenttiehdokkaana maksullista kirjastoa ehdottanut Sauli Niinistö totesi Frankfurtin avajaispuheessaan, että kirjastolaitos on ollut sykäys maan sivistyksen nousuun. ”Kirjastolaitoksemme tyydyttää tehokkaasti lukuhaluja.”

100-vuotiaan Suomen itsenäisyyshanke Helsingin keskustakirjasto etenee, mutta yhä useamman lähikirjaston kohtalo on vaakalaudalla.

Lainausluvut eivät enää riitä vaikuttavuuden mittaamiseen, vaan kirjastot etsivät aktiivisesti uutta roolia olohuoneena. Työttömille on tarjottu puuroa, houkuteltu asiakkaita lumikengillä ja porakoneilla, Raision kirjastossa on kokeiltu perhevalmentajan lainausta.

Kirjan arvon pitää silti pysyä kirjaston ytimessä - kaikki maailman tieto ei ole eikä tule verkkoon.

Kirjamyynnin, kirjastojen ja lukuharrastuksen väheneminen voi johtaa itseään ruokkivaan noidankehään.

Ilman henkilökuntaa toimivat itsepalvelukirjastot ovat signaali toiseen suuntaan. 51 kirjastoa on jo perustanut tai suunnittelee itsepalvelukirjastoa. Osalle kunnista malli tuo säästöä, toisille lisätason hyvään palveluun.

Vantaalla Pointin ja Pähkinärinteen omatoimikirjastojen pitkät aukioloajat ovat lisänneet asiakkaita jopa 50 prosenttia. Vaikka Vantaalla korostetaan, että henkilökunnan työpanos siirtyy asiakkaiden hyväksi, on säästö pienissä kunnissa realismia. Kylmäasemaksi muutettu sivukirjasto voi lakkauttamisen sijaan olla syrjäseudulla oljenkorsi.

Rajuun alasajoon ei ole henkisesti varaa - kirjastopalvelut ovat pysyneet ykkösenä kansalaisten tyytyväisyyslistalla. Kirjasto toteuttaa myös demokratiaa ja perustuslain henkeä: ”Julkisen vallan on turvattava jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta ja kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.”

Kirjastotyöstä on maalailtu auringonlaskun alaa, mutta taivaalle levittäytyvä digitaalinen pilvi ei riitä.

Luovan talouden työpaikkojen matematiikka pönkittää harhaa - kun Suomen kirjankustantamoissa työskentelee 1 540 ihmistä, niin ohjelmistoja suunnittelee ja valmistaa yli 25 000 työntekijää. 

Helposti unohdetaan, ettei luova ohjelmisto- ja peliteollisuuskaan kasva tyhjiössä. Ilman omalla äidinkielellä kirjoitettua kirjallisuutta ja sivistyksen perinnettä ei synny pohjaa, josta luoda.

OTA YHTEYTTÄ:
marketta.mattila@sipoo.fi