09.07.2014

Otin Henry Thoreaun mukaan kesän pyöräretkelle.

Tuulen vihmoessa teltan etulievettä luin otsalampun kajossa Walden-lammen erakkomajan rakentajan mietteitä sivilisaation harhapoluista, siitä miten olemme hulluuksissamme oppineet haluamaan palatsia käyttökelpoisen wigwamin sijaan.

Thoreaun aikana 1800-luvulla luksusta olivat paperoidut seinät, sälekaihtimet ja kuparinen vesipumppu. Nykyajan tapoja luoda tasoa asumiseen ovat luonnonkasvien levittäytymistä estävä laatoitettu piha, tiiviötalon koneellistettu ilmanvaihto ja internetiin integroitu älytalo, mutta perimmäinen pulma on sama. Mitä järkeä on käyttää puolet elämästä kalliin mukavuuden lunastamiseen, etenkin kun siellä ei juuri ennätä oleilla työssä uurastamisen jälkeen?

Thoreau asetti köyhän sivistyneen miehen vastapooliksi rikkaan alkuasukkaan, joka voi helposti purkaa ja pystyttää liikuteltavan kotinsa, joka on tehty luonnon tarjoamista rakennusaineksista, mutta silti pitää kylmän loitolla.

Thoreau itse lainasi vuonna 1845 kirveen ja ryhtyi kaatamaan Walden-lammen rannalta valkomäntyjä omaa majaa varten. Hän meni metsään, koska halusi elää tukevasti ja spartalaisesti ja ”välttää kuoleman hetkellä sitä mahdollista havaintoa, ettei ollutkaan elänyt.”

Tämä haave on ainakin teoriassa monen mukavan talonsa hankkimiseen hirttäytyneen veronmaksajan mielessä. Vapauden kaiho kasvaa valon lisääntyessä. Siksi lähdin minäkin Thoreaun Elämää metsässä -teoksen ja kymmenen kilon matkatavaroiden kanssa matkaan.

 Selvää on, että kesän telttaretkelläni ei ollut Thoreaun ihanteen kanssa juuri muuta yhteistä kuin ehkä maan kamaran tuntu. Sekään ei ollut kokonaisvaltaista, sillä en nukkunut havuvuoteella tai vuoratussa maakuopassa, josta hän kertoo Amerikan uudisasukkailla olleen hyviä kokemuksia.

Ultrakevyt sveitsiläinen synteettisellä eristeellä varustettu makuualusta piti huolen siitä, ettei kylmä hohkannut läpi keveään kuitutäytteiseen muumiomakuupussiin, joka pieneksi mytyksi pakattuna kulki kevyesti pyörän päällä satoja kilometrejä Suomen hyisessä suvessa. Itse asiassa matkustustapakin oli väärä, sillä vinhasti pyörivä menopeli tuskin yltää sille läsnäolon tasolle, minkä kävelemisen hyvettä ylistänyt Thoreau näki edellytyksenä onnellisuuden tilalle. ”Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa!” Hän halusi seistä varpaillaan kahden ikuisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden rajaviivalla.

Matka luontoon ja yksinkertaisuuteen on muuttunut yhä vaikeammaksi sitten Thoreaun päivien. Ulisevat yhdistelmärekat ruiskivat ohittaessaan päälleni pelottavia vesipyörteitä. Tien pientareelta nähty talousmetsän yksitoikkoinen nauha ei ilahduttanut vaeltajan silmää, saati sitten se tukeiksi hakattu vihreä kulta, joka lipui ohi kumipyörillä kohti metsäjättien jalostuskattiloita.

Koska matkaajan silmiin ei monestikaan osunut sellaista oravaisten keinuvaa kehtolinnaa, jonka juurelle olisi ollut somaa pystyttää oma kangasmaja, ei jokamiehen oikeuksista ollut iloa.

Tie vei lopulta leirintäalueelle. Yölaulajien liverrys peittyi ilolientä nauttineiden mökkimatkailijoiden äänimaton alle. Autojen ovet paukkuivat, kaljatölkkien sihahdus rytmitti aaltojen ryskettä rantakiviin. Aamuneljältä laskeutui rauha leirintäalueen ylle, mutta olin aivan liian väsynyt, jotta olisin voinut kokea Thoreaun pyhän aamuruskon hetken, joka vetää harhan verhot hetkeksi olevaisen yltä.

Hänen ohjenuoranaan oli pitää mielentila auringon askelissa, silloin koko päivä on ikuista aamua. Thoreau oli skeptinen nopeutuvan tiedonvälityksen suhteen. Hän hämmästeli halua kaivaa tunneli Atlantin alitse, jotta yhteydet vanhan maailman ja Amerikan välillä nopeutuisivat uuden lennätinkaapelin kautta. Hän arveli, että kenties ensimmäinen uutinen, joka kiirisi uutta väylä pitkin amerikkalaisten korviin olisi se, että prinsessa Adelaidella on hinkuyskä.

Kymmenen kiloa matkatavaroita ei tarkoittanut minun kohdallani sitä, että napanuora sivilisaatioon katkeaisi. Elämää metsässä -teosta lukiessanikin telttani oli yhteydessä Atlantin takaiseen maailmaan merta halkovan valokuitukaapelin ja satelliittien välityksellä.

Yhteys luontoon kangerteli ja tuntui makuualustasta huolimatta kostealta. Yhteys ihmiskuntaan sen sijaan eli kuumana, kiitos algoritmeilla käytävän pörssikaupan. Kun mantereita erottava millisekuntien aikaviive on kuroutunut yhä täpärämmäksi, ehtivät myös hinkuyskäuutiset perille reaaliajassa.

Thoreau oli häikäistynyt Waldenin kirkkaasta vedestä, joka kerrankin nähtynä tekee ihmisistä parempia. Se on peili, joka hukuttaa kaikki epäpuhtaudet. Valitettavasti liplattavan veden äärellä remunneet yövieraat pilasivat jo ensimmäisen telttayön tunnelman. Siirsin Thoreaun päänaluseksi ja luin sähköistävämpiä uutisia Bahaman turkooseilta paratiisirannoilta.

The Guardian kertoi suomalaissyntyisestä muotimoguli Peter Nygårdista, joka on luomassa päivitettyä rinnakkaistarinaa ikuista nyt-hetkeä kaivanneelle Thoreaulle. Nygård on tekemässä laajaa maanmuokkausta omistamassaan niemenkärjessä. Hiekkamassojen ajo mereen muuttaa virtauksia ja aiheuttaa eroosiota. Ympäristöstä huolestuneet ovat aloittaneet vastakampanjan, sillä osa lähirannoista on muuttunut kivikoksi.

Nygårdin tavoitteena on saada yksityisparatiisiinsa 30 miljoonan dollarin kantasolututkimuskeskus, omia hoitoja varten. Miamin yliopiston tutkimustulokset ovat Nygårdin mukaan lupaavia ja maailmassa eniten kantasoluhoitoja saaneena ihmisenä hän väittää muuttaneensa jo ajankulun suuntaa.

Yhä nuoremmaksi muuttuvan Nygårdin tavoitteena on ikuinen elämä. Mitä Thoreau ́hon tulee, hän pyörii haudassaan.

(Kanava 5/2014)