08.04.2014

Onko meillä oikeus tietää totuus ihmisestä, joka piiloutui? Kuolemanjälkeisen elämän kriisi konkretisoituu tuntemattoman lastenhoitajan kautta.

Teema-kanava esitti vastikään John Maloofin ja Charlie Siskelin dokumentin Vivian Maierin salaisuus, joka kertoi koko maailmalta sulkeutuneen erakkovalokuvaaja Vivian Maierin (1926–2009) elämäntarinan. Dokumentissa esiintynyt ainoa ystäväksi luonnehdittava henkilö ei kymmenen tuttavuusvuoden aikana ollut kuullut mitään henkilökohtaista naapurissa asuneen lastenhoitajan elämästä, mutta 50- ja 60-luvun Chicagoa kuvaavia negatiiveja tulviva pahvilaatikko räjäytti Vivian Mayerin globaalin huomion kohteeksi. Maailma on kuullut erakko-Vivianista intiimejäväitteitä, jotka haavoittaisivat häntä.

Laatikon 380 dollarilla 2007 huutanut John Maloof pääsi vanhojen kuittien avulla loisteliaan kuvaajan jäljille ja hankki haltuunsa lisää salaperäisen naisen painavaa laatikkkojäämistöä. Hän omistaa nyt 100 000 negatiivia. Vanhus oli ilmeisesti rahapulassa jättänyt maksamatta vuokran, siksi laatikot tulivat huutokauppaan myyntiin.

Maier kuului yksinäisten susien sukuun. Hän syntyi New Yorkissa 1926, ranskalaisen äidin ja omille teille lähteneen itävaltalais-unkarilaisen isän tyttärenä. Lyhyen Ranskan kauden jälkeen Maier palasi New Yorkiin ja teki työtä lastenhoitajana 40 vuotta Chicagon liepeillä.

Dokumentti ei onnistu raapaisemaan perimmäistä mysteeriä – mikä sai lastenhoitajan kuvaamaan ja taltioimaan todellisuutta, aina ja kaikkialla. Tarkkaan lukittu asuinhuone oli niin täynnä sanomalehtien vuosikertoja ja dokumentteja, että alakerran katto painui notkolle. Kun perhe vaihtui, laatikot kulkivat mukana.

Maierin taiteelliset täysosumat katujen ihmisgalleriasta olisivat voineet päätyä unohdukseen ja kaatopaikalle, mutta ajan punnukset heilahtivat toiseen ääriasentoon. Elävästä valokuvaajasta ei tiedetty mitään, mutta kuolleesta sitäkin enemmän. Ääni on taltioitunut kaitafilmeille, peloton katse on tuttu lukuisista omakuvista, joita on räpsähtänyt aina kaulassa roikkuneen Rolleiflex-kameran silmään. Joka päivä syntyi yksi rulla. Tallella on haastattelunauhoja, joilla hän kyselee kaupan asiakkailta heidän näkemyksiään politiikasta.

Tarina Moniseur Hulot ́n ja Maija Poppasen välimuodosta mustuu vähitellen. Alun valoisissa kaitafilmeissä nanny pelleilee palvovien pikkulasten kanssa. Sitten todistajalausuntojen sävyt jyrkkenevät. Myöhäiskauden hoitolapsi kertoo, että Vivian kammosi kosketusta, pakkosyötti. Hän vei pikkutytön teurastamoon katsomaan lampaiden tappoa, tuhosi leluja ammoniakkiämpärissä.

Juureton elämäntarkkailija otti kuvia, joiden herkkä taju teki kohteista inhimillisiä ja koskettavia. Toisaalta isäntäperheet kertovat, että hän varastoi kammionsa sanomalehtikokoelmiin mustia skandaaliuutisia hyväksikäytöistä ja raakuuksista.

Isoon takkiin pukeutunut, pitkin askelin harpponut hattupäinen Maier on muuttunut kuoleman jälkeen itsensä vastakohdaksi, julkiseksi sensaatioksi. Kuvat kiertävät maailman taidegallerioita hunajapurkkeina.

Täysin ei-kaupallisesta erakkotaiteilijasta tuli John Maalofille pakkomielle, mutta sivussaMaier on tehnyt negatiivilaatikkonsa haltijasta rikkaan nuorukaisen. Maloofin tehdas myy täydellä teholla Vivian Maier-tuotemerkkiä, skannaus, vedosten myynti ja näyttelytoiminta on ulkoistettu. Miehen jääkaapissa on yhä 700 kehittämätöntä filmirullaa.

Vaikka John Maloof vaikuttaa dokumentissa innokkaan vilpittömältä, on kummaa, miten diginatiivi onnistui jäljittämään ihailemansa valokuvaajan vasta 2009, jolloin Googlen kautta löytyi Chicago Tribunen kuolinilmoitus. Kun katukiveen päähänsä lyönyttä vanhusta höykytettiin 2008 edestakaisin hoitokodin ja sairaalan väliä, Maloof möi jo Ebayn kautta VivianMaier -kuviksi nimeämiään vintage-aarteita, joita hän kertoi omistavansa läjäpäin.

Eikä Maloof ole ainoa – Maierin perintö jakautui huutokauppojen kautta kolmeen omistushaaraan, Ron Slatterylla ja Jeffrey Goldsteinilla on omat myynti- ja jakelukanavat. Copyrightit ovat kolmikolla, tosin Illinoisin osavaltiokin haluaisi rojalteja hoidokista. Heistä Goldstein kertoo, miten oman Maier-siivun osto oli kuin episodi Tarantinon elokuvista. Kaapin kokoiset henkivartijat vahtivat operaatiota.

Vain vähän aikaisemmin niukkaan elämään tottunut Maier oli elänyt kodittomana, sosiaaliturvan varassa. Valopilkku oli, että 1950-luvun hoitolapset olivat hankkineet hänelle viimeisiksi vuosiksi asunnon.

Ironisesti Maier on noussut omakuviensa ansiosta sosiaalisen median selfie-pioneeriksi. Näyttelyt, valokuvakirjat, lehti- ja tv-julkisuus ja etenkin digitaalinen media ovat tehneet hänestä maailmantähden. Maierin negatiiveista tehtailtuja uutuusvedoksia tulee koko ajan lisää myyntiin. Kuvia, joita niiden ottaja ei ole koskaan nähnyt tai valinnut. Kalleimmista vedoksista pyydetään 8 000 dollaria.


Maloofin dokumenttia edeltäneessä Jill Nicholllsin Who Took Nanny ́s Pictures -dokumentissa pohditaan ilmiötä kriittisesti – Maier ei ollut diletantti, vaan taiteilija, joka valitsi negatiiveista kehitettäväksi tietyt kuvat ja rajasi ne näkemyksellisesti. Tutkija Pamela Bannos tähdentää, että hän tunsi tradition – ei ole sattumaa, että MoMA:n ranskalaiskuvaajien näyttelyn edustalla

Vivian kuvasi 1952 Salvador Dalin. Maier-triviasta huolimatta emme tiedä, vaan tulkitsemme. Olemme yhä enemmän ymmällämme siitä, mitä kaikkea taiteilija halusi elämäntyöllään sanoa, mihin vetää rajat. Halu ymmärtää salaperäisen valokuvaajan sielunliikkeitä johtaa siihen, että erotamme terävästilähinnä ajan mekanismin, jolla mysteeri muuttuu rahaksi.

(Kanava 3/2014)