15.7.2017

Kesän koskettavin elokuva kertoo Amy Winehousesta. Se kiinnostaa maailmalla ja on noussut Britanniassa jo kaikkien aikojen suosituimmaksi brittidokumentiksi. Pysäyttävä ja koskettava mestariteos, sanovat kriitikot.  

Observerin Mark Kermode luonnehtii dokumenttia kirkkaaksi, ei-sensaatiohakuiseksi ja musertavan surulliseksi filmiksi Winehousen häilyväisestä elämästä (5.7.) Poikkeuksellisen lahjakas laulaja kuoli neljä vuotta sitten 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen.

Harvinaisen monet asiat ovat loksahtaneet elokuvassa kohdalleen. Amyn luovasti pulppuava ja haavoittuva mieli - myös temperamentti ja äly - sekä ohjaaja Asif Kapadian fragmenteista koostama aikajana sointuvat oivallisesti yhteen. 

Kapadia on rakentanut sataan haastatteluun pohjautuvaa elokuvaa huolella. Lapsuuden kotivideot, ystävien puhelintallenteet ja etenkin Amyn ensimmäisen tuottajan kuvaamat elämää pursuavat otokset tuovat laulajan säpsähdyttävän liki. 

Lumous syntyy silti taiteilijasta, jota ei voi selittää loppuun. Amyn läsnäolo hyökyy syy-seuraus-suhteiden ja kotipsykologian yli. 

Amy-dokumentin kerätyt helmet ovat onnekkaita sattumia, niin kuin toisen elokuvan sivutuotteena taltioitu autenttinen Back to Black -kappaleen äänityshetki. Filmiryhmällä tuskin oli aavistusta, että he tekivät ohessa taltiota Winehousen läpimurtoäänityksestä.

Katsoja tietää tämän. Otos nostaa kylmiä väreitä selkäpiihin. Amy on läsnä ja totta. Back to Blackin lyriikka puristuu menetetyn rakkauden mustasta tilasta, musiikin muoto on luja. 

Elokuvan alun valoisat jaksot esittelevät elohopeaisen tytön, mutta Camdenin juhlinnan ja kasvavan maineen jälkeen sävyt tummenevat synkkää loppua kohti. 

Juominen ja huumeet tekivät Amysta paparazzien kestosaaliin. Lehdet julkaisivat harva se päivä kohukuvia. Laulaja nojaili kissansilmämeikit poskilla ja tukka sotkuisena huuruiseen poikaystäväänsä Blake Fielder-Civiliin, josta oli tullut Amylle intohimon kohde ja tuhoon ajava pakkomielle. 

Kapadia näyttää raadollisesti millaista on, kun korkealla oleva tähti horjahtaa maineen catwalkilta. Winehousen holtiton elämäntapa oli medialle huumetta, joka sai kameramiehet surisemaan kärpäslaumana. Skandaaliviihde teki tehtävänsä. Riekkujia riitti, myös sivistyneet tv-isännät tekivät Winehousesta armotonta pilaa.

Kapadian Amy-dokumentin sisään on ladattu temaattinen entä jos -kysymys. Hän antaa ymmärtää, että kenties Amy Winehouse eläisi vielä, jos olisi saanut oikealla hetkellä tukea. Kenties jos isä ei olisi vähätellyt tarvetta katkaisuhoitoon. Tai jos Amy olisi saatu ajoissa eroon Blake-hulttiosta.

Kapadia ei paina päälle suoraviivaisena syyttäjänä, mutta silti katsoja johdatetaan harmistumaan sekä Blakesta että isästä. Mitch-isä jätti perheen Amyn ollessa 9-vuotias, mutta ilmaantuu tyttären ”tueksi” maineen kasvaessa. Dokumentissa näytetään, miten isä pyyhältää katsomaan toipumislomalla olevaa tytärtään. Ei yksin, vaan oman filmiryhmän kanssa. Silti pettynyt tytär ihannoi isää.

Kapadian dokumenttia tuskin olisi syntynyt ilman tuottaja Nick Shymanskyn luottamusta ja laajaa videomateriaalia. Siksi on loogista, että Shymanskyn näkökulma painottuu.

Winehousen ja ystävä-Shymanskyn vuosien yhteistyö katkesi hetkeen jolloin Amy viime tipassa jätti menemättä katkaisuhoitoon. Ratkaiseva oli  isä-Mitchin lausahdus: ”Tietenkään sinun ei pidä mennä.” 

Jatkuiko lause sanalla ”vielä” - tästä Mitch Wineman on väitellyt kiivaasti Amy-dokumentin tekijän kanssa. 

Vaikka isä on todennäköisesti vähätellyt tyttärensä huumeongelmaa, niin ulkopuolelta on vaikea antaa tuomiota isän virheen painoarvosta. Tai isä-tytär-suhteen laadusta.

Toki Mitch Winehouse on harjoittanut hyötyajattelua. Kun myyntimiehenä ja Lontoon taksikuskina elantonsa saanut harrastajamuusikko valmistautui omaan jazz-konserttiinsa, hän myönsi, että tyttären suosio on antanut  hänelle ”toisen mahdollisuuden” (New York Times 19.7.2011). Silti hyväksikäyttö on vahva ilmaisu. Emmekä tiedä, miten läheisiä Mitch ja Amy olivat toisilleen.

Todelta näyttävän dokumentin suhde totuuteen on erityisen vaatelias. Jotta totuus oikein kouraisisi, se huutaa kenties apuun draaman kaarta ja pientä oikaisua. 

Amyn viimeinen poikaystävä ohjaaja Reg Traviss on tuominnut dokumentin fiktiopohjaiseksi biosepitteeksi. Se vääristelee Amyn elämän, ei hahmota taiteilijapersoonan monia kasvoja. 

”Vain ne, jotka eivät tunteneet Amya, voivat nauttia näkemästään.” (Telegraph 15.5.) 

Traviss pitää erityisen halveksittavana dokumentin julmaa kuvausta isä-Mitchistä, jonka hän oppi tuntemaan Amyn kanssa viettäminään vuosina. 

Traviss kirjoittaa myös pienestä detaljista. Dokumentin lopulla Amy on äänistysstudiossa idolinsa, jazzlegenda Tony Bennettin kanssa. Amy hapuilee ääntä, on hermostunut. 

Miksi mukana on juuri tämä vähemmän mairitteleva pätkä, ihmettelee Traviss. Hän muistaa, miten pitkään ja innostuneesti Amy puhui Bennettin kohtaamisesta. 

Dokumenttiin on valittu Amyn ”epäonnistuminen”, mutta Youtubesta löytyvä 15 minuutin taltio Abbey Roadin studiolta olisi tarjonnut käyttöön myös aivan toisenlaista materiaalia. Duon tähtihetki kuullaan muutaman minuutin kuluttua. Amyn ääni syttyy, Bennet on haltioissaan.

Loistelias Body and Soul -duetto äänitettiin vain neljä kuukautta ennen Amyn kuolemaa. Seuraavana vuonna se sai Grammyn. 

Elokuvan dramaturgiaan tämä tähtihetki ei mahtunut -  olihan voimansa menettänyt taiteilija lähestymässä elämänsä päätepistettä.

Amy-dokumentti on komea, teoksena. Silti tosielämän dramaturgiaa on, että isä-Mitchin suhteen miljoonat peukalot sojottavat suoraan alas. Oli hän ketku tai ei.

Julkaistu Kanavassa 5/2015