10.04.2014 

Eilen keskiviikkona helsinkiläispastori Kai Sadinmaa kävi naulaamassa kymmenen käskyään

Helsingin tuomiokirkon oveen. Tosin hän ei tiettävästi turmellut arvokasta perinneovea

naulanrei ́illä, vaan käytti teesiensä kiinnittämiseen takuuvarmaa jeesusteippiä.

Sadinmaan juuri ilmestynyt Kymmenen käskyä kirkolle -teos on melkoinen pöllytys Suomen

evankelis-luterilaisen kirkon arjelle. Sadinmaa ottaa Jeesuksena ruoskan käteen. Hän ei hyväksy

Herran temppelin rahastonhoitajia, jotka kokoavat muhkeita sijoitussalkkuja kirkon eläkerahastoon,

ei mainostoimistojen kalliita Jesse diggaa susta - kampanjoita. Eikä hän lämpene messujen

mustalle magialle, jossa uusien ehtoollistulkintojen kautta hakeudutaan katolisen äitikirkon

huomaan ja petetään reformaation perinne.

Sadinmaa haluaa, että kirkon keskipisteessä on lihaa ja verta oleva Ihmisen Poika, hökkeleiden

herra, kaikkien surkimusten veli. Hän kiihdyttää poliittisen retoriikkaratsunsa hurjaan laukkaan

ja sanoo, että kirkko pitäisi haastaa oikeuteen jumalanpilkasta, sillä se on varastanut todellisen

Jeesuksen, Juudan jalopeuran nimen.

”Jos haluat kohdata todellisen Jeesuksen, älä missään nimessä mene kirkkoon”, hän jyrisee.

”Siellä papit kertovat satua voimattomasta vahanukesta, jolla ei ole mitään tekemistä evankeliumin

leijonan kanssa.”

Sadinmaalle koko maailma on sakramentti. Kaikki hyvyys, totuus ja kauneus välittävät Jumalan

todellisuutta.

Kirkon tehtävä taas löytyy radikaalista alkujuuresta, joka on universaalin veljeyden ja sisaruuden

asialla. Jokainen aikakausi käy omaa ihmisoikeustaisteluaan, niinpä tänään kirkon on taisteltava

erityisesti homoseksuaalien oikeuksien puolesta.

Sadinmaan pamfletti on terävä ja nuolet napsuvat monesti maaliin. Hän hallitsee sarkasmin,

ironian ja nopeat kiihdytykset. Jos kirkko halutaan pelastaa, on visiot ja strategiat poltettava,

tietokoneet heitettävä seinään ja kirkot lukittava. Yhtään työntekijää ei saa päästää sisään, vaan

heidän on lähdettävä kaduille nostamaan kansaa barrikadeille.

Sadinmaa harjoittaa niin mahdottomia ylilyöntejä, että tulen niistä väkisinkin hilpeälle tuulelle.

Huutia saavat tällä kertaa myös kirkon helmoissa lymyävät keski-ikäiset ja keskiluokkaiset naiset,

jotka eivät tajua heittää kapulaa markkinafasismin rattaisiin, vaan askartelevat terapiatarvikkeista

elämäntäytettä kirkon lukuisissa eheyttävissä työpajoissa.

Hiljaisuuden retriitit ovat rouvaporukalle turhia. Sadinmaa ehdottaa, että kirkko lähettäisi Kristuksen

keski-ikäiset morsiamet massatyöttömyyden murjomiin kaupunkeihin. Ja mukaan ei saa ottaa

yhtään hengellisen kasvun kirjaa, ainoastaan lapion ja katuharjan.

Pamfletin puhdistushoidon jälkeen syntyy käsitys, että kirkkoa ei oikeastaan tarvita. Ainakaan

hengellisten ydintehtävien hoitoon ei pitäisi palkata Sadinmaan tavoin pappisvihkimyksen

hankkineita teologeja, sillä puhe armosta ja tuonpuoleisesta on väärää sanahelinää silloin kun

tämänpuoleisessa elämässä on poliittinen ja maallinen hätä.

Armon kuplassa elävät seremoniamestarit puhuvat korulauseita ja erityisen turha on kirkkohallitus.

Johto polkee ympäripyöreillä kannanotoillaan ihmisoikeuksia, unohtaa evankeliumin periaatteet ja

keskittyy hännystelemään tärkeitä sidosryhmiä, jotta asema vallan kammareissa säilyisi.

Tärkeää porukkaa ovat Sadinmaan mielestä vain leipää jakavat diakonit ja parisuhdeterapeutit,

joiden vastaanotoille on pitkät jonot. Kun juuri nyt pitäisi keskittyä hädänalaisten auttamiseen,

suuntaa kirkko voima- ja rahavaroja turhien kiinteistömassojen ylläpitoon.

Jäsenkuntakin voisi mennä vaihtoon. Kirkon johto saa sydämentykytystä aina kun Päivi Räsänen

avaa suunsa, mutta hänen hengenheimolaisensa eivät ole marginaalia. Koska maallistuneiden

jäsenten mielipahaa pelätään, fundamentalistien asemaa vähätellään. Sadinmaa laskeskelee, että

yli puolet kirkolliskokouksen edustajista kuuluu konservatiiviseen leiriin.

Ketkä sitten olisivat Sadinmaan kirkolle kelpaavaa sidosryhmää? Hiukan kliseisesti hän nostaa

ytimeen vain vähäosaiset, luetellen erikseen huorat, sutenöörit ja spitaaliset.

Aika ilottomalta tuntuisi elämä hänen kirkkonsa asiakkaana. Putkinäkö kaventaa myös

ihmiskäsityksen.

Uskon että moni arjen raskauttama ihminen valitsee mieluummin eheyttävän retriitin kuin kuin

bussimatkan ongelmalähiöön, missä megafoniin huutava pappi vaatii markkinoiden totalitarismin

alasajoa. Enkä ole sitä mieltä, että seurakuntakiinteistöjen pienipalkkaisten siivoojien eläkkeet

pitäisi peruuttaa sen tähden, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei eettisistä syistä voi toimia

eläkevakuutussijoittajana.

Sadinmaa ironisoi fundamentalistista raamatuntulkintaa ja kuvailee konkreettisesti, miten

mahdotonta arkielämä on, kun pitää lipsutellessa sandaaleissa ja Vanhan Testamentin

pukeutumismääräyksiä noudattaen Suomen pakkasissa. Toisaalta myös hänen oma poliittinen

fundamentalisminsa riisuu markkinatalouden yksinkertaiseksi sarvikuonoksi, jonka haitoista

päästään eroon nopealla sapelinheilautuksella. Sama pätee kirkon konservatiiveihin. Hävitkää

näkyvistä!

Kampin Hiljaisuuden kappeli on arkkitehtoninen helmi, joka maksoi 7, 5 miljoonaa euroa. Se on

rakennettu kestävän kehityksen periaatteella, uusmaalaisesta lähipuusta. Ulkoverhoilun taivutetut

kuusirimat on käsitelty nanoteknologiaa hyödyntävällä puuvahalla ja salin sisäseiniin on käytetty 30

kilometriä muotoon jyrsittyä tervaleppälankkua.

Arkisesta näkökulmasta tällainen design-hiljaisuus on kerskakulutusta, saisihan summalla

kustannettua kaksi miljoonaa kiloa leipää Suomen kansalle.

Silti uskon, että kaunis Hiljaisuuden kappeli on keidas myös toimeentulotuen ja leipäjonojen

varassa sinnittelevälle kaupunkilaiselle. Lepoa tarvitsevat muutkin kuin rouvat.

(Yle 2014)