30.1.2015

Pitääkö 1,5 vuotias lapsi viedä päiväkotiin, jotta äiti pääsisi töihin ja voisi ostaa kotimatkalla kaupasta ”äitien tekemää ruokaa”?

Hallituksen suurella hehkutuksella markkinoima lastenhoitouudistus on viime metreillä tyssäämässä subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja kotihoidontuen koplaukseen. Demareille ei kelvannut se, että toisen vanhemman ollessa kotona lapsen hoitopäivän pituus olisi rajattu viiteen tuntiin, johon olisi saanut pidennystä vain sosiaalisin perustein. Kristillisdemokraateille taas on alun perin on tuskaa olla hallituksessa, joka pakottaa puolittamaan tuen sekä isälle että äidille.

Kahden vuoden takaisen päätöksen peruminen ei ole katastrofi, vaan monelle perheelle helpotus.

Olisi yleisesti hyvä, että isät hoitaisivat enemmän lapsia. Isoveljen tehtävä ei silti ole määrätä siitä,

mikä on yksittäisen perheen kannalta kulloinkin paras ratkaisu.

Kotihoidontuen jakamiseen päädyttiin alun perin taloudellisista syistä, nyt se peruutetaan myös taloudellisista syistä.

Kauniina tasa-arvoprojektina myydyn kotihoidon puolituksen todellinen tavoite onkin ollut se, että
työmarkkinoille olisi saatu 5 000 naista pyörittämään kasvun rattaita vähän aikaisemmin. Alle 3-vuotiaiden lasten äitien työllisyysaste on reilut 50 prosenttia, mutta yli 3-vuotiaiden äideillä jo 80 prosenttia.

Lakiuudistusta perusteltiin erityisesti sillä, että se kannustaisi isiä jakamaan hoitovastuuta.

Se oli hyvä syy, koska siitä ei olisi aiheutunut taloudellisia riskejä. Isien jääminen kotiin tiedettiin alun perin varsin teoreettiseksi. Kannattavuuslaskelmia on tehty siltä pohjalta, että hoitavien isien määrä (5 prosenttia) korkeintaan tuplaantuisi.

Talous- ja tasa-arvopuheen rinnalla ei juuri ole kiinnostanut pääasia eli lapsi. Mitä poliittisen perhepommin laukeaminen tarkoittaisi alle 3-vuotiaan lapsen elämässä?

Politisoimatta asiaa sen mukaan onko kunnallinen päivähoito toisinto DDR:n ihannemallista vai kotia virikkeellisempi kasvuympäristö, on ymmärrettävä realiteetit. Ylisuuret ryhmät, pitkät hoitopäivät ja vaihtuvat hoitajat ovat nykyarkea. Monet päiväkodit ovat täyteen tupattuja eikä uusi lapsiaalto olisi suinkaan parantanut tilannetta.

Pienelle lapselle jatkuva melu on stressaavaa myrkkyä, sillä hänen kykynsä käsitellä ympäristön ärsykkeitä on paljon heikompi kuin aikuisella. Toinen vaikea asia on päiväkodin vuorohihna ja kiire.

On vaikeaa järjestää hoitoketjua niin, että lapsella olisi päivittäin tukena yksi ja sama turvallinen ihminen.

John Bolbyn kiintymyssuhdeteoria lähtee siitä, että jatkuvuus on alle 3-vuotiaan lapsen kehityksen kulmakivi. Vaikka Bolbyn näkemystä ei ostaisi, ansaitsee jokainen lapsi yksilöllisen, omaa temperamenttiaan tukevan kasvuympäristön.

Vapaa oikeus kotihoidontukeen ei tarkoita, että kouluttamattomat äidit sidottaisiin esiliinan nauhoilla hellaan kiinni. Niin kauan kun koko vanhempainvapaajärjestelmää ei remontoida tasa-arvoiseksi ja sellaiseksi, ettei se kuormita yksipuolisesti vain lapsen äidin työnantajaa, valtion ei pidä siirtää tasa-arvotaistelua tiukan talouden kanssa kamppailevien pikkulapsiperheiden kontolle.

Juuri tämä mekanismi heikentää osaltaan naisten ura- ja palkkakehitystä.

Ei ole perheen vika, jos enemmän ansaitsevan isän on pakko käydä töissä.