24.9.2015 ”Suomeen tuleminen oli virhe. Älkää kuvitelko, että Eurooppa on jotain ylimaallista”, opastavat pettyneet irakilaiset turvapaikanhakijat facebook-ryhmään ladatussa videossa. Viime perjantaina osa Suolahden väliaikaisessa majoituksessa olleita irakilaismiehiä sai tarpeekseen elämästä metsän keskellä ja lähti kävellen Jyväskylään, sillä bussit eivät mielenilmauksen tähden kulkeneet.
Myös Tornion pakolaisvastainen mielenosoitus ja kovat kokemukset Suomen arjessa ovat haalentaneet sosiaalisen median luomaa mielikuvaa Suomesta satumaana. Osa pakolaisbusseista kääntyy jo rajalta takaisin Ruotsiin.
Pettyneiden turvapaikanhakijoiden kohdalla on toteutunut se, mistä Slavoj Žižek kirjoittaa London Review of Books -julkaisussa (9.9.). Artikkelin nimi on ytimekkäästi Norja, jota ei ole. Žižekin näkemys on, että sotien kurjuutta pakoon lähtevät pitävät kiinni unelmasta, joka kuljettaa heitä kohtalonomaisesti Etelä-Euroopasta kohti Skandinaviaa. Utopia saa jopa mysteerinomaisia piirteitä - aivan kuin Euroopan velvollisuus olisi toteuttaa kaikki pakolaisten unelmat, vaikka niistä valtaosa ei ole eurooppalaistenkaan ulottuvilla.
Elämisen ja turvan minimi eivät riitä pakolaisille, niin kuin helposti oletetaan. Köyhyys, ahdinko ja koetut vaarat kirkastavat edessä siintävän utopian. Pian pakolaiset joutuvat kuitenkin kovan totuuden eteen. Ei ole olemassa mitään toiveiden täyttymyksen kaltaista Norjaa. Niin kuin Žižek sanoo - Norjaa ei ole olemassa edes Norjassa.
Sen sijaan globaali kapitalismi on olemassa. Žižekin mukaan lopputulema tästä on, että moni toiviomatkalainen saa paikan uuden ajan orjamarkkinoiden halpatyövoimana. Pelko menetetyistä työpaikoista taas ajaa kantaväestöä maahanmuuttovastaiseen populismiin. Eikä tätä tapahdu vain Euroopassa, Žižek muistuttaa miten pelkästään Etelä-Afrikassa miljoona siirtolaista on joutunut vihan kohteeksi sen tähden, että heidän koetaan vievän paikallisväestön työt.
Historiallinen talouskriisi ja historiallinen pakolaiskriisi ovat luoneet moraalisen kaksoiskierteen, jonka sidos vain tiukkenee.
Kärjistynyt aika on tehnyt Suomestakin tasan kahden aiheen maan. Itse kukin miettii päivittäin hyvän ja pahan suhdetta ja sitä, miten yleisestä voimattomuudesta huolimatta voisi tehdä tai edes ajatella moraalisesti oikein, kaikki ketjun lenkit ymmärtäen. Voiman oikealle puolelle ilmoittautuvia tappelijoita on jonoksi asti.
Slovenialainen filosofi ja kulttuurikriitikko Slavoj Žižek on opittu tuntemaan äkkivääränä ja oikukkaana ajattelijana, mutta Euroopan pakolaiskriisiin puuttuessaan hän avaa yllättävän maltillista järjen näkökulmaa valtoimenaan vellovien utopioiden ja dystopioiden väliin.
Zizekin peruslähtökohta on siirtolaisuuden nykyisessä vaiheessa ennen kaikkea ihmisarvon kunnioittaminen. Sitä eivät edusta Unkarin kaltaiset voimatoimet, avuntarvitsijoiden torunta piikkilanka-aidalla, kyynelkaasulla ja vankeudella.
Tämän kehityksen estää vain selvä ja yhteinen eurooppalainen säätely. Muuttovirtoja on ohjattava hallitusti. Samalla turvapaikanhakijoita on edellytettävä ”maassa maan tavalla” -asennetta, se on eurooppalaisen vieraanvaraisuuden hinta. Lakien ja sosiaalisten normien noudattaminen takaa, ettei vierasperäinen fundamentalismi - eikä sen paremmin kotoperäinen rasismikaan - saa jalansijaa.
Žižek ei flirttaile oman nationalistisen lokeron vaalijoiden kanssa, mutta muistuttaa yhtä lailla, että toinen ääripää eli Euroopan rajojen avaaminen olisi sekä naiivia että tekopyhää. Se jos mikä laukaisisi populistisen äärikäytöksen.
Pitkällä tähtäimellä rajojen aika on silti ohi. Hän uskoo, että sotien, ilmasto- ympäristö- ja talouskriisien koettelema ihmiskunta on ison muutoksen äärellä. Tulevaisuuden elämä on plastista ja liikkuvaa. Kansallisvaltioiden tilalle tulevat väistämättä nomadit.
Žižek näkee, että nykykriisien perusjuonnetta on haettava globaalin kapitalismin luomasta perustavasta eriarvoisuudesta, jonka pitäisi viime kädessä yhdistää kaikkia alistetussa asemassa olevia halpatyöläisiä, olivat he siirtolaisia tai kantaväestöä. Pakolaiskriisin ratkaisu taas edellyttäisi edellyttäisi taloudellista ja sotilaallista interventiota, mutta uudelta pohjalta, ilman neokolonialistista taakkaa. Tämäkään ei tosin vielä riitä Žižekille, vaan hän vaatii koko maailman talouden rukkaamista uusiksi. Hänen oma utopiansa ei ole sen vähempi kuin kommunismin uudelleen keksiminen.
Žižekin korkeista sfääreistä ei lopulta ole paljon lohtua tavalliselle kansalaiselle, joka käyskentelee päivittäin moraalisen epätoivon jyrkänteillä. Median ja erityisesti sosiaalisen median rotkot avautuvat mustina nieluina.
On vaikea tietää, milloin myötätunnon hyve muuttuu ansaksi, joka vain voimistaa hallitsemattomaan maahanmuuttoon liittyvää rikollisuutta ja ihmiskauppaa. Ja voiko se vahvistaa kierrettä, joka ajaa muitakin Euroopan maita Itä-Euroopan malliin toteuttamaan omavaltaisia ja ihmisarvoa kyseenalaistavia toimenpiteitä omilla rajoilla?
Kenties. Viisastenkiveä ei ole.
Oikean laadun hyväuskoisuudesta ei silti pidä luopua. Olisi hyvä, jos sekä Irakissa että Ruotsissa uskottaisiin, että Suomi on hyvä ja kohtelias maa.
(Ykkösaamun kolumni)