Taiteilijoiden vähähiilihydraattinen dieetti
16.4.2015. Hyvinvointivaltion ravintoympyrä unohti kulttuurin. Eduskuntavaalien alla on järjestetty muutamia taidepoliittisia keskusteluja, mutta paras oli viime vuonna. Silloin tajuntaan iski SKP:n Juha-Pekka Väisäsen performanssileipomus Ceci n´est pas un gâteau, jonka Väisänen esitteli Suomen Taidepoliittisessa Tapahtumassa.
Komea kermakakku imitoi Magritten kuuluisaa piipputaulua ja näytti, miten pieni taiteen siivu on valtion budjettikakussa. Vitamiinit ja hivenaineet ovat kortilla ja myös hiilihydraattien osalta pihistely jatkuu vuodesta toiseen. Taiteen ja kulttuurin osuus valtion budjetista on edelleen vain 0,8 prosenttia eli 452 miljoonaa euroa.
Kulttuuri-Suomen historia on varsin lyhyt. Idea kansallisesta kulttuurista syntyi vasta 1800-luvulla, jolloin maahan synnytettiin ensimmäiset taidekoulut. Oppilaista oli pulaa - taiteen laatua ja kansallisidentiteettiä kohottavia nerokokelaita haettiin koulun penkille maaseudulta, joskus suoraan pellon laidalta.
Modernin ja postmodernin hyvinvointivaltiokokeilun jälkeen edessä häämöttää uusi kulttuurin pula-aika. Erona on, että 2000-luvun kilpailutaloudessa taiteilijanerojen nosto ei ole kansallinen projekti, vaan nyt erottautumisvalttina toimii taiteilijan myyntiä edistävä karisma.
Taiteilija on muuta kuin taiteilija. Kulttuurituotteita tekevän ammattilaisen yrittäjän pitäisi profiloitua ensisijaisesti yrittäjänä ja taidemarkkinoiden monialatoimijana, joka osaa hakea projektirahoitusta yrityksiltä, säätiöiltä ja mesenaateilta. Ja koska kulttuuri edistää terveyttä ja hyvinvointia, julkinen valtakin näkee taiteilijan arvon mieluusti hoivataiteen tuottajana.
Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Sari Oinonen on harmistunut siitä, miten kulttuuri mielletään poliittisissa linjapuheissa joko vastaanottajan tai yhteiskunnan edun kautta, välittämättä tekijän asemasta. Keskusta korostaa hyvinvointivaikutuksia, demarit taas kuluttajan nautintaoikeuksia. (Helsingin Sanomat 13.4.)
Taiteen tekemisen ydin - taiteilijan toimeentulo - jää sivuun. Tai sitten kohennusta yritetään mutkan kautta. Kokoomuksen Raija Vahasalo on esittänyt taiteilijoiden toimeentulo-ongelmaan ratkaisuna sitä, miten että yritykset voisivat tukea taiteilijoita verovapaasti.
Luovan talouden hurmoksessa ja terveysvaikutuksissa ei ole sinänsä vikaa. Silti harvat taiteilijat ovat kulttuurielämän Duudsoneita tai luovia johtajia. Puhumattakaan, että he olisivat edes yrittäjiä.
Arki on karua, sillä jopa neljäsosa Suomen taiteilijakunnasta repii toimeentulonsa aivan muualta kuin taiteesta. Se tarkoittaa, että turvaa tuo ensisijaisesti työmarkkinatuki, työttömyyskorvaus tai vanhempainraha.
Taiteen paikan miettimisen sijaan Suomeen tarvittaisiin nyt yksinkertaista taidekeskustelua, kuten puhetta perustulosta. Samalla on kohennettava itsensä työllistävien ja yrittäjiksi luokiteltujen taiteilijoiden heikkoa sosiaaliturvaa.
Koska suoran tuen merkitys taiteelle ja kulttuurielämän kehitykselle on keskeinen, ovat välillä kuullut heitot apurahojen leikkaamisesta tai tuloksiin sitomisesta vastuuttomia. Taiteilijoille ja yhteisöille jaettavien apurahojen ja avustusten osuus valtion taidebudjetista on häkellyttävän vähän. Kahdeksan prosenttia eli 30 miljoonaa euroa.